Odinin mailla osa 1.

Meren ahti vaahtivaippa,
Meren ukko ruokoparta,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin paneite,
Sinun antiaikoinasi,
Minun pyytöpäivinäni,
Anna mulle antimesi,
Veä viljalta välehen
Vetisen majan väkeä,
Asuvia alla aallon,
Kokoile kalat karilta,
Ahvenetki kyrmyniskat,
Soitantoa kuulemahan,
Väännäntöjä väinämöisen !

Niin tiesivät vanhakansa loihtia kalastaissa, jotta saatiin veden vilja liikkeelle ja ahti antamaan kaloja avarasta aitastaan.

Kävimme elokuun puolella Norjassa kalalla. Omista kalasaaliista ei hirveästi ole kerrottava, sillä ahti ei ollut antavaisella tuulella meille. 

Matkaan kävimme Kainuusta Lauantai aamuna ja taikaisin oli tarkoitus tulla seuraavan viikonlopun aikana, eli reissuun oli varattu noin viikko. Jokainen reissu Norjaan opettaa paikoista ja toimintatavoista aina uutta, ja niin tälläkin kertaa.

Matkalla pysähdyimme Joutsijärvellä, tutkimaan salpalinjan bunkkereita, jotka olivat mielenkiintoisia palasia Suomen sotahistoriaa. 

 Bunkkerit sijaitsivat aivan maalaistalon pihapiirissä, ja voin kuvitella kuinka mukava talon lapsilla on leikkiä sotaleikkejä, "Pyssyskää" kun omassa pihassa on oikea bunkkeri.

Matkamme jatkui vauhdilla kohti Ivaloa, kun pyrimme kiirehtimään Rajajääkärikomppanjan Sotilaskotiin munkikahville. Navigaattori kertoi ettemme kerkeäisi ennen sulkemisaikaa, mutta olimme toista mieltä. Painoin Transporteri vanhuksen lapun lattiaan ja kiidimme kuin kokko konsanaan kohti Tulilappia. 

Ennen saariselkää alkoi vaikuttaa että polttoaineemme ei riitä Ivaloon asti, jos edes Saariselälle. Aikamme kuumoteltuamme polttoaineen riittämistä, pääsimme kuitenkin tankkaamaan, joka vei arvokasta aikaamme kun taistelimme Sotilaskodin aukioloaikaa vastaan.
Nopeasti tankkasimme sen verran polttoainetta että pääsisimme Ivaloon asti ja jatkoimme kiitoamme kohti pohjoista.

Kerkesimme kuin kerkesimmekin sotilaskodin pihaan, viittä minuuttia ennen sulkemisaikaa, mutta suruksemme huomasimme että he olivat sulkeneet sen jo ennen aikojaan. Perkele.

Ivalon ohi päästyämme, jatkoimme kohti Inaria. Kun olin armeijassa, sain tupakavereiltani aina kuivattua poronlihaa, joka vei kielen mennessään, ja joka kerta kun olen pohjoisen reissuillani, on minun tuota karun kaunista herkkua saatava, hinnalla millä hyvänsä jota ostinkin Inarista, ja jatkoimme matkaa yhä ylemmäs, maamme karuimpia, kauniimpia maisemia katsellen.

Ensimmäisen yön olimme kauniin harjun päällä, järven vieressä, noin 50km Inarista pohjoiseen. 

Seuraavana päivänä lähdimme ajamaan kohti Utsjokea jossa pysähdyimme kauppaan ja etsimään minulle uutta vapaa virveliin kun havaitsin sen olevan jo tässä vaiheessa reissua poikki. Eräkontti oli teltassa sijaitseva eräliike jossa oli kalastusvälineitä, vaatteita, kenkiä vaikka millä mitalla. Vavan ostettuani jatkoimme Nuorgamiin josta saimme desinfiointiluvat ja ylitimme valtakunnan rajan ja pääsimme vihdoin Ukon mailta Odinin maille, Norjaan.

Olin kuullut suositteluja useilta ihmisiltä paikasta josta saa hyvin kalaa. Tenojoen suistosta. Lupia kuulemma saa huoltoasemalta, Essolta läheltä tietä joka johtaa Tenojoen suulle.
Essolla mies tuumasi ettei myy valtion kalastuskortteja, ja että se pitää olla ennen kuin hän myy lupia. Onneksi oli läppäri mukana, ja saimme ostettua valtion kalastuskortin, ja koska olin isäni kanssa liikenteessä, ostimme perheluvan. Nyt Esson pitäjä myi luvat ja pystyimme jatkamaan matkaa muutaman kilometrin kalapaikoille. 

Parkeerasimme auton, ja katselimme vuorovesi aikatauluja, sillä kalale ei siellä kannata kuulemma lähteä muuna aikana kuin laskuveden aikana. Muutama tunti aikaa ihmetellä maisemia ja sitten kalalle ! 

Kun laskuvesi alkoi, alkoi myös meidän siirtyminen kohi vettä. Paikalla oli polkuja, joita kalastajat ja lampaatkin kuluttavat. Maisemat loivat kummallisen mielentilan karuudellaan. Jos jumala oli nämä olot luoneet, ei se jumala ole ainakaan tuo rakastava ja anteeksi antava kuten abrahaamiset uskonnot sanovat vaan aivan jotain muuta. Kova, vihainen, kylmä, sotaisa, pohjoinen. 

Kun pääsimme rantaan, kävi merelle päin suuri virta kun kuu veti vettä hirveällä voimalla merelle. Hetken rannalla vehkeitä viriteltyämme, paikalle saapui muitakin. Kaksi kalastajaa jostain Etelä-Suomesta. Toinen heistä oli käynyt paikalla jo 20 vuotta, ja toinen noin 7 vuotta. Tämä vähemmän kulkenut oli todella innokas, ja kehui paikan maasta taivaaseen ja sanoi: "Koskaan ei olla saaliitta jääty, eikä muuten jäädä nytkään" Ajattelin välittömästi että harmi kun ei ole puuta mitä koputtaa.

Kalastus alkakoon ! Laskuveden aikaan, tuulenkalat lähtevät nousemaan kohti jokea, ja niiden perässä tulevat niitä syövät meritaimenet. Miehet kertoivat että täältä on mahdollista saada usean kilon painoisia meritaimenia, ja tälläiset tarinat ei ainakaan madalla odotuksia, ja fiilistä.

Kokeilin monenmoista uistinta, tullenkalan näköistä lusikkaa, lottoa, lippaa ja perhoa, mutta toistaiseksi ei mitään. 

Koukkuun vahingossa tarttunut Tuulenkala.

Illan alkaessa hämärtämään, näimme aalloissa veneen joka hyppi aaltojen yli komeasti, ja kiersi rantaan ja olivat kuulemma luvantarkastajia. Tarkastajat tulivat ja yllätyin todella suuresti kun he olivatkin naisia, sillä en olisi uskonut että tytöt uskaltautuvat pienellä paatilla surkeassa säässä moiseen hommaan. Mutta onhan viikingitkin ottaneet naisensa mukaan ryöstöretkilleen ja sotimaan. 

Kalaa ei kuitenkaan tullut kenellekkään meistä, vaikka niin suuret olivatkin puheet toisella paikassa kauan kulkeneella. 

Itse yleensä en kuvissa esiinny kun olen aina kameran takana mutta nyt tapahtui poikkeus.

Noin yhdentoista aikaan illalla lähdimme kulkemaan rantaa pitkin autolle, ja huomasin että rannan jokainen monttu oli täynnä meduusoja, joita en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Mielenkiintoisia otuksia.

Seuraavana aamuna kymmenen maissa lähdimme koittamaan uudelleen onneamme. Paikalle päästyämme paikalla oli taas yksi kalastaja, hän oli Oululainen perheenisä, ja mukava mies. Ei ollut hänkään saanut vielä mitään.
Kuitenkin aikani heiteltyäni alkoi tapahtua, sain onkeeni yhden meritaimenen, noin 30cm mittaisen. Päästin takaisin. 

Paikalle alkoi valua lisääkin porukkaa mutta kyllähän tuonne mahtui. Uudet tulokkaat aikansa heiteltyään vaihtoivat lippansa matoon, joka oli todellakin järkevä siirto, sillä silloin alkoi heillä kalaa tulla, ja minua harmitti vietävästi kun tämä oli ainoa reissu kun en itse kaivanut matoja kotoa mukaan.

Madolla kalastajat alkoivat nostaa kalaa useampaankin otteeseen kun minullakin alkoi sen verran syödä että sain jopa neljä meritaimenta, jotka kuitenkin päästin takaisin pienuuden takia.

Me aloimme olla kärsimättömiä, ja tahdoimme jatkaa matkaa jokikalastuksen pariin, paikkaan jossa olisi hitusen rauhaa, ja mahdollisesti kalaa, ja pakkasimme vehkeet ja lähdimme ajelemaan kohti länttä...

Veen emosen antimia

Kesä on mennyt kohisten, ja ilmatar alkaa näyttää jo syksyyn valmistautumisen tuulia kun helteet alkavat olla ohitse.Ukkokin tuntuu näyttävän taivaalla voimiaan, jota saivat ainakin ihmiset jo etelässä todistaa hieman paremmin kuin me Kainuun korven asukit, sillä tänne tuo myräkkä oli päästessään kerennyt jo sen verran laantumaan ettei sitä voinut enää myrskyksi kutsua. 

Kesä tarkoittaa ainakin näin opiskelijalle pelkkää työntekoa joten harrastukset jää vähemmälle kun työt vie suurimman osan ajasta ja voimista. Metsästystä ei kesällä tule harrastettua, mutta kuitenkin Kalastus on lähellä sydäntä, sillä niinhän se menee että huono päivä kalalla on parempi, kuin hyvä päivä töissä.

Olimme isäukkoni kanssa mökillämme rakentamassa latoa, ja viettämässä viikonloppua kaupungin melskeen ulottamattomissa. Päätimme lähteä illalla vetouistelemaan, jota hyvin harvoin tulee harrastettua, liian harvoin.

Suuntasimme joelle joka askee vesistöön jonka rannalla mökkimme on. Sähkömoottorin hiljaisuudessa liu'uimme eteenpäin ja yhtäkkiä isäni vapa taipui ja vapa taipui veden pintaan hänen käsissään. Räikkä huusi kelassa nopeasti ja kala otti muutaman potkun ja sitten tapahtui mikä syö miestä kalastaessa eniten. Siima katkesi.
Suomalaisten kauniiden kirosanojen kirjo kaikuen pääkopassa ei voinut muuta kuin uutta uistinta siiman päähän ja toivoa että Veen emonen ajaisi avarasta aitastansa myös pienempää karjaansa koukkuihin, jotka eivät ylittäisi vehkeidemme kapasiteettia.

Minun vapani kesti kun isot kalat ei siihen edes yrittäneet.

Vetouistelu reittimme kulki samaa jokea pitkin kuin missä metsästin majavaa talvella, ja merkit majavasta olivat näin kesäaikanakin hyvin selvästi esillä, mutta pian alkaakin uusi majava kausi joten katsotaan miten se pääsee minut välttämään nyt kun pääsen käyttämään koko kauden sen kyttäykseen.

Tuoreita havaintoja talttahampaasta.

Mennessä kalakin alkoi syödä ja ensimmäinen kahden vaaksan mittainen (n.50cm) mittainen kuha nousi kyytiin. Mitä enemmän aurinko laski, sitä tiheämmin alkoi kuhat käydä uistimeen, mutta tarttuivat huonosti uistimeeni, sillä se ruoho uistin, jossa suuret eteenpäin taittuvat koukut, ja käytin sitä sillä se oli ainut lippaa isompi uistimeni. Hetken päästä nousi toinen kuha, joka jäi viimeiseksi kiinni jääneeksi kalaksi, pieniä haukia lukuunottamatta.
Nousimme pellolla jonka reunassa oli majavapassipaikkani katsomaan peltoa kesäasussaan, kuinka pohjoinen kesä on sen kukittanut kesäiseen loistoonsa. Hyvin erilainen näky kuin talvella, mutta siitä teen erillisen päivityksen.

Ahti oli antelias tosin kuvia on vain toisesta kalasta.

Ensikerralla päivitystä kalareissusta Tuli-Lappiin ja Norjanpuolelle !

Vuoron vaihto

Tähän asti olin mennyt passittamaan majavaa yleensä puolenpäivän aikaan tai sen jälkeen, mutta koska jokaisella kerralla oli majava käynyt jo aamulla jäällä ruokailemassa, päätin vaihtaa iltavuoroni aamuksi.
Heräsin viiden aikana, ennen auringonnousua sängystä, ja ajatuksissani pyöri Saksassa oppimani lause, joka sanoi "Lämmin sänky, ja kaunis nainen ovat monen kaurispukin pelastaja" mutta pakotin itseni ylös keittelin, pakuriteetä pulloon, laitoin sekaan kesällä keräämääni mäkikuismaa, hunajaa ja löin termarin reppuun kuten iltavuorossakin.
 

Mäkikuisma on masennusta ja ahdistusta ehkäisevä kasvi, joka sisältää punaista väriainetta joka värjää teen tumman puhuvaisen punaiseksi, joka on myös mäkikuisman vaikuttava aine.

Joki sijaitsee vuonon pohjalla, jonka tonen rinne on todella korkea, ja jyrkkä rinne, ja toinen laita on peltoa. Olen tullut huomanneeksi että tämä tuottaa tuulen kanssa ongelmia kun ilmattaren puhallus ei pääse aakeata laakeata etenemään, vaan kiemurtelee ja pyörii korkean särkän muotoja milloin hyväillen, milloin piiskaten raivoaan tuohon korkeaan honkametsäiseen harjanteeseen kuin yrittäen sitä kaataa kostoksi edessä seisomisesta. Mutta täytyy ilmattarenkin silti nöyrtyä, ja tyytyä puhaltamaan maan muotojen sallimissa rajoissa, jonka takia joen varressa tuuli pyörii milloin mihinkin suuntaan, tehden minulle tuulen yläpuolella pysymisen kovin vaikeaksi.
Olen kuitenkin yrittänyt milloin ennustaa, milloin arvailla ja lukea ilmattaren virtoja jotta passipaikkani saisin mahdollisimman edulliseen paikkaan jottei tuuli olinpaikkaani paljastaisi tuolle jääsillan alla asustavalle vesiturkille mutta ainakin tuolla kertaa epäonnistuin jälleen surkeasti, sillä kun pääsin särkän päältä tuulta lukemasta alas vuonoon, oli tuuli taas mieltään muuttanut, ja kävi siten kulkemaan minulle epäsuotuisasta suunnasta, suoraan joelle päin.

Kuitenkin istuuduin alas, vaikka jo tiesin että majava kyllä tiedostaa liikkeeni, ja kun liikkeeni rauhoittuu, tiedostaa se minut hajuaistinsa avulla jonka takia ei aijo varmasti alttiiksi itseensä antaa jäälle lyijynuoleni lävistettäväksi.
Lähdinkin nopeasti tutkiskelemaan taas lähiympäristöä, ja harvoinpa luonnossa liikkuminen kokemuksetta jättää, sillä joka kerta se osaa yllättää mitä uskomattomimmilla tavoilla.

 

Olen varovainen jään kanssa, enkä laskeudu jäälle jos en ole varma sen kestämisestä, sillä ahti kyllä osaa ottaa syleilyynsä sen joka liian heikon jään päälle arkailematta astelee, mutta taas sain yllättyä siitä kuinka hirvi, tuo metsän suuri sirosäärinen jättiläinen oli jättänyt jälkensä jäälle kuin avoimeen kirjaan jonkun löydettäväksi. Kuin se olisi tanssahdellut ahdin katolla, vailla pelkoa jalkojen alla olevan patjansa petollisuudesta. Minä, moninkerroin kevyempi ihminen, tyydyin vain katselemaan tuota jälkien riemua, siltikin rohkenematta astumaan jäälle.

Majavan ja hirven seurustelun jättämät jäljet puhtaaseen lumikirjaan.

Havaintoja hiihtämällä

Mikä sen laveimman sillan rakentaa, jonka alla kalaiset virrassa vaeltaa ?
No talvihan sen laveimman sillan rakentaa, jonka alla myös majava asustaa.

Viime viikon lauantaina sattui olemaan intoa ja puhtia Isäni kanssa että ajattelimme että läksimme hiihtämään pitkin erään joenvartta, eräälle laavulle makkaran paistoon. Jo heti ensimmäisen kilometrin jälkeen sattui paha arvointi virhe kun laskimme joenvarteen korkean harjanteen päältä ja hetken hiihdettyämme huomasimme että sieltähän ei pääse poissa ilman todella jyrkän harjanteen päälle takaisin kiipeämällä. Sukset irti ja kahlaamaan metrin kinoksessa, ja henkihän siinä meinasi karata kun äkkiseltään täytyi hangessa rehkiä, mutta selvittiin kuitenkin. Kuitenkin silmääni tarttui harjanteella hiihtäessämme että joen jäällä oli todella asutun näköistä ja kaikki puut olivat kaluttu kaljuiksi. Siitä sain idean että seuraavana päivänä täytyy tulla passiin ja koittaa saada edes nähtyä tuo joen jäisen kannen alla asustava majava joka on kesäisin huomautellut olemassa olostaan paukauttelemalla häntäänsä. 

Tiedustelin majavan liikkeitä seuraavina päivinä hiihtämällä joen vartta kilometritolkulla ylös ja alas, jotta tiedän sen ruokailu- ja pesäpaikat. Ruokailupaikat oli selvästi nähtävissä paljaiksi kaluttujen puiden takia mutta pesä jäi kumma kyllä löytämättä. Tein kaksi passipaikkaa joen molemmille puolille, jotta voin valita passipaikan tuulen mukaan jotta pystyisin pysymään tuulen alapuolella.

Haapa on heitetty vanhojen jälkien päälle.

Kävin passiin mennesäni heittämässä haavan jäälle, jotta se houkuttelisi majavan hyvälle hollille passipaikastani mutta vaikka olen käynyt passissa useina päivinä peräkkäin, on majava jättänyt haavan koskematta. Ihmisen hajuako pelännee.

Taustalla näkyy kaatunut koivu jonka latvuksen majava on järsinyt saman aamun aikana.

Tapanani oli mennä passiin noin puolilta päivin, ja passitta niin kauan kuin valoa vain riittää, mutta majava on osoittautunut haastavaksi jahdattaksi sillä se ei ole noussut kertaakaan jäälle neljän päivän aikana kun olen ollut paikalla. Huomenna olisi tarkoitus mennä aamulla odottamaan, sillä viime yönä satoi paljon lunta, peittäen vanhat jäljet tehden uusille tilaa, ja tänään uusi lumi paljastikin majavan päivästä tärkeää tietoa. Menin passiin yhden aikana, ja majava oli jo kulkenut jäällä paljon, joka kertoi siitä että se on liikkunut aamun aikana. Saa nähdä kuinkas se huomenna onnistaa jos majava asettuisi alttiiksi.