Odinin mailla osa 1.

Meren ahti vaahtivaippa,
Meren ukko ruokoparta,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin paneite,
Sinun antiaikoinasi,
Minun pyytöpäivinäni,
Anna mulle antimesi,
Veä viljalta välehen
Vetisen majan väkeä,
Asuvia alla aallon,
Kokoile kalat karilta,
Ahvenetki kyrmyniskat,
Soitantoa kuulemahan,
Väännäntöjä väinämöisen !

Niin tiesivät vanhakansa loihtia kalastaissa, jotta saatiin veden vilja liikkeelle ja ahti antamaan kaloja avarasta aitastaan.

Kävimme elokuun puolella Norjassa kalalla. Omista kalasaaliista ei hirveästi ole kerrottava, sillä ahti ei ollut antavaisella tuulella meille. 

Matkaan kävimme Kainuusta Lauantai aamuna ja taikaisin oli tarkoitus tulla seuraavan viikonlopun aikana, eli reissuun oli varattu noin viikko. Jokainen reissu Norjaan opettaa paikoista ja toimintatavoista aina uutta, ja niin tälläkin kertaa.

Matkalla pysähdyimme Joutsijärvellä, tutkimaan salpalinjan bunkkereita, jotka olivat mielenkiintoisia palasia Suomen sotahistoriaa. 

 Bunkkerit sijaitsivat aivan maalaistalon pihapiirissä, ja voin kuvitella kuinka mukava talon lapsilla on leikkiä sotaleikkejä, "Pyssyskää" kun omassa pihassa on oikea bunkkeri.

Matkamme jatkui vauhdilla kohti Ivaloa, kun pyrimme kiirehtimään Rajajääkärikomppanjan Sotilaskotiin munkikahville. Navigaattori kertoi ettemme kerkeäisi ennen sulkemisaikaa, mutta olimme toista mieltä. Painoin Transporteri vanhuksen lapun lattiaan ja kiidimme kuin kokko konsanaan kohti Tulilappia. 

Ennen saariselkää alkoi vaikuttaa että polttoaineemme ei riitä Ivaloon asti, jos edes Saariselälle. Aikamme kuumoteltuamme polttoaineen riittämistä, pääsimme kuitenkin tankkaamaan, joka vei arvokasta aikaamme kun taistelimme Sotilaskodin aukioloaikaa vastaan.
Nopeasti tankkasimme sen verran polttoainetta että pääsisimme Ivaloon asti ja jatkoimme kiitoamme kohti pohjoista.

Kerkesimme kuin kerkesimmekin sotilaskodin pihaan, viittä minuuttia ennen sulkemisaikaa, mutta suruksemme huomasimme että he olivat sulkeneet sen jo ennen aikojaan. Perkele.

Ivalon ohi päästyämme, jatkoimme kohti Inaria. Kun olin armeijassa, sain tupakavereiltani aina kuivattua poronlihaa, joka vei kielen mennessään, ja joka kerta kun olen pohjoisen reissuillani, on minun tuota karun kaunista herkkua saatava, hinnalla millä hyvänsä jota ostinkin Inarista, ja jatkoimme matkaa yhä ylemmäs, maamme karuimpia, kauniimpia maisemia katsellen.

Ensimmäisen yön olimme kauniin harjun päällä, järven vieressä, noin 50km Inarista pohjoiseen. 

Seuraavana päivänä lähdimme ajamaan kohti Utsjokea jossa pysähdyimme kauppaan ja etsimään minulle uutta vapaa virveliin kun havaitsin sen olevan jo tässä vaiheessa reissua poikki. Eräkontti oli teltassa sijaitseva eräliike jossa oli kalastusvälineitä, vaatteita, kenkiä vaikka millä mitalla. Vavan ostettuani jatkoimme Nuorgamiin josta saimme desinfiointiluvat ja ylitimme valtakunnan rajan ja pääsimme vihdoin Ukon mailta Odinin maille, Norjaan.

Olin kuullut suositteluja useilta ihmisiltä paikasta josta saa hyvin kalaa. Tenojoen suistosta. Lupia kuulemma saa huoltoasemalta, Essolta läheltä tietä joka johtaa Tenojoen suulle.
Essolla mies tuumasi ettei myy valtion kalastuskortteja, ja että se pitää olla ennen kuin hän myy lupia. Onneksi oli läppäri mukana, ja saimme ostettua valtion kalastuskortin, ja koska olin isäni kanssa liikenteessä, ostimme perheluvan. Nyt Esson pitäjä myi luvat ja pystyimme jatkamaan matkaa muutaman kilometrin kalapaikoille. 

Parkeerasimme auton, ja katselimme vuorovesi aikatauluja, sillä kalale ei siellä kannata kuulemma lähteä muuna aikana kuin laskuveden aikana. Muutama tunti aikaa ihmetellä maisemia ja sitten kalalle ! 

Kun laskuvesi alkoi, alkoi myös meidän siirtyminen kohi vettä. Paikalla oli polkuja, joita kalastajat ja lampaatkin kuluttavat. Maisemat loivat kummallisen mielentilan karuudellaan. Jos jumala oli nämä olot luoneet, ei se jumala ole ainakaan tuo rakastava ja anteeksi antava kuten abrahaamiset uskonnot sanovat vaan aivan jotain muuta. Kova, vihainen, kylmä, sotaisa, pohjoinen. 

Kun pääsimme rantaan, kävi merelle päin suuri virta kun kuu veti vettä hirveällä voimalla merelle. Hetken rannalla vehkeitä viriteltyämme, paikalle saapui muitakin. Kaksi kalastajaa jostain Etelä-Suomesta. Toinen heistä oli käynyt paikalla jo 20 vuotta, ja toinen noin 7 vuotta. Tämä vähemmän kulkenut oli todella innokas, ja kehui paikan maasta taivaaseen ja sanoi: "Koskaan ei olla saaliitta jääty, eikä muuten jäädä nytkään" Ajattelin välittömästi että harmi kun ei ole puuta mitä koputtaa.

Kalastus alkakoon ! Laskuveden aikaan, tuulenkalat lähtevät nousemaan kohti jokea, ja niiden perässä tulevat niitä syövät meritaimenet. Miehet kertoivat että täältä on mahdollista saada usean kilon painoisia meritaimenia, ja tälläiset tarinat ei ainakaan madalla odotuksia, ja fiilistä.

Kokeilin monenmoista uistinta, tullenkalan näköistä lusikkaa, lottoa, lippaa ja perhoa, mutta toistaiseksi ei mitään. 

Koukkuun vahingossa tarttunut Tuulenkala.

Illan alkaessa hämärtämään, näimme aalloissa veneen joka hyppi aaltojen yli komeasti, ja kiersi rantaan ja olivat kuulemma luvantarkastajia. Tarkastajat tulivat ja yllätyin todella suuresti kun he olivatkin naisia, sillä en olisi uskonut että tytöt uskaltautuvat pienellä paatilla surkeassa säässä moiseen hommaan. Mutta onhan viikingitkin ottaneet naisensa mukaan ryöstöretkilleen ja sotimaan. 

Kalaa ei kuitenkaan tullut kenellekkään meistä, vaikka niin suuret olivatkin puheet toisella paikassa kauan kulkeneella. 

Itse yleensä en kuvissa esiinny kun olen aina kameran takana mutta nyt tapahtui poikkeus.

Noin yhdentoista aikaan illalla lähdimme kulkemaan rantaa pitkin autolle, ja huomasin että rannan jokainen monttu oli täynnä meduusoja, joita en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Mielenkiintoisia otuksia.

Seuraavana aamuna kymmenen maissa lähdimme koittamaan uudelleen onneamme. Paikalle päästyämme paikalla oli taas yksi kalastaja, hän oli Oululainen perheenisä, ja mukava mies. Ei ollut hänkään saanut vielä mitään.
Kuitenkin aikani heiteltyäni alkoi tapahtua, sain onkeeni yhden meritaimenen, noin 30cm mittaisen. Päästin takaisin. 

Paikalle alkoi valua lisääkin porukkaa mutta kyllähän tuonne mahtui. Uudet tulokkaat aikansa heiteltyään vaihtoivat lippansa matoon, joka oli todellakin järkevä siirto, sillä silloin alkoi heillä kalaa tulla, ja minua harmitti vietävästi kun tämä oli ainoa reissu kun en itse kaivanut matoja kotoa mukaan.

Madolla kalastajat alkoivat nostaa kalaa useampaankin otteeseen kun minullakin alkoi sen verran syödä että sain jopa neljä meritaimenta, jotka kuitenkin päästin takaisin pienuuden takia.

Me aloimme olla kärsimättömiä, ja tahdoimme jatkaa matkaa jokikalastuksen pariin, paikkaan jossa olisi hitusen rauhaa, ja mahdollisesti kalaa, ja pakkasimme vehkeet ja lähdimme ajelemaan kohti länttä...